Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2018
272829303112
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930

Subscribe RSS

 Itsesadutusta
12.01.2018 14:38 | Mika Kähkönen

Kirjoitan romaania. Eikö kuulostakin ylevältä? Vielä ylevämmältä se kuulostaisi jonkun julkkiksen lausumana, missin tai poliitikon. Kun tuon tokaisun päästää suustaan joku pohjakoulutettu varhaiskeski-ikäinen perheenisä, saattaisi ensimmäinen ajatus lukijan päässä olla, että mitä se oikein luulee itsestään. Keskittyisi vain päivätyöhönsä.

Ajatus ei ole ehkä sittenkään kovin kaukaa haettu. Vaikka tämä keski-ikäistyvä äijä on saanut puristettua itsestään jo kaksi omakustanneromaania, yhden ”valmiin” romaanikäsikirjoituksen ja toisen raakileen, sekä joitain novelleja, on tuohon alun tokaisuun vaikea saada oikeaa äänenpainoa. Tehtävä ei ole kokemuksen myötä suinkaan helpottunut, päinvastoin. Vanha sanonta, jonka mukaan tieto lisää tuskaa pätee tässäkin asiayhteydessä.

Palaan taas nuoren Voiman Liiton palautteeseen: Arkisälää, puolet pois, iske suoraan asiaan ja pysy siinä. Vaatimuksia ja havaintoja. Niitä mietin ja jouduin tekemään lukiessani hyvälle alulle saamaani tekstiraakiletta, vaikka nuo huomiot eivät työn alla olevaa tekstiä koskeneetkaan. Aihe on edelleen rautaa, jopa arvometallia, mutta se ei vielä kanna pitkälle. Lähes yhdeksästäkymmenestä liuskasta suoraan käyttökelpoista on ehkä kymmenen prosenttia. Loput joutaa henkilöhahmoja, muutamaa oivallusta ja juonikuviota lukuunottamatta uunisytykkeeksi. Tulisiko siitä sitten se neronleimahdus? Mää ja tiijä. Joka tapauksessa juttu polttelee näppejä.

Jalostuu, jalostuu. Tilaisuuden tullen olen raapustellut plankolle kohtauslistoja, askarrellut lappuja henkilöhahmojen nimistä, miettinyt heidän rooleja, sekä yhteyksiä toisiinsa. Näen heidät ja tunnenkin jollain tasolla, mutta en täysin tiedä kuinka he tuntevat toisensa. Voisin helposti kirjoittaa romaanin ensimmäiset luvut jo näilläkin tiedoilla ja luottaa siihen, että tarina kertoo loput itse. Tästä moni kirjailija on maininnut haastatteluissa: kuinka henkilöhahmot heräävät eloon ja tapahtumat etenevät lähes itsestään.

En täysin hylkää tuota ajatusta, mutta tällä kertaa haluaisin piirtää tapahtumakartan vähän tarkemmaksi. Nyt en viitsisi kirjoittaa neljääsataa liuskaa vain, jotta saan deletoida siitä myöhemmin puolet pois. Niinpä suunnittelin, että kun seuraavan kerran istuudun ”sillä mielellä” tietokoneen ääreen, en ryhdykään kirjoittamaan romaania, vaan kerron tarinan. Siinä on eroa, älä väitä siinä! Kai tästäkin joku on tehnyt jonkin väitöksen. Se nyt ei tällä kertaa kiinnosta. Käsitykseni mukaan tarina on riisutumpi, ikään kuin kertoisin sen kaveriporukalle nuotion äärellä. Tai sitten teen juuri niin, sadutan itseäni, eli pakotan kertomaan yleisön edessä kokonaisen tarinan alusta loppuun (sääli yleisöä). Näin muuten toimi Liisa ihmemaassa tarinan luoja Lewis Carroll, joka kertoi Alicen seikkailuista ensimmäisen kerran tuttavaperheensä kolmelle tyttärelle, heidän ollessa souturetkellä Thamesjoella vuonna 1862. Myöhemmin mies kirjoitti meidän muiden onneksi kertomuksensa talteen. Ahaa! Minullekin löytyisi kolme naisenalkua kuuntelijoiksi. Tosin itse tarina ei taida soveltua alaikäisille.

Katsotaan miten käy. Kerron siitä ehkä joskus myöhemmin. Tärkeintähän on, että poika viihtyy.

(Blogi julkaistu alunperin 17.2.2012)


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2018 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com