Lars Kepler: Nukkumatti

(Sandmannen, 2012)

Suom. Anu Koivunen. Tammi 2013. 529 s.

Pääsin paistattelemaan isänpäivän alla Suomalaisessa kirjakaupassa vierailevana kirjailijana. Hieno tapahtuma. Paikallisen kirjailijayhdistys Ukrin edustaja haastatteli minua ja paikalla oli yleisöä, jopa sellaista, joka oli varta vasten tullut minun vuokseni. Muitakin siis kuin sukulaisia. Bonuksena sain kuulla, että myös minut palkitaan esiintymisestä. Sain valita minkä vain kirjan myyntihyllystä. Arvatkaa minkä otin?

Nukkumatti on kirjasarjan neljäs teos ja jatkaa komisario Joona Linnan tarinaa. Tällä kertaa liikutaan aralla alueella. Joona on aikaisemmin joutunut lavastamaan vaimonsa Summan ja pienen tyttärensä Lumin kuoleman. Vaihtoehtona oli silloin perheen joutuminen sarjamurhaajan kynsiin. Luonnollisesti menetys varjostaa miehen elämää. Mielen päällä on samalta ajalta myös katoamistapaus. Kolmentoista vuoden ajan Joona on ollut varma, että Jurek Walterin nimellä esiintynyt sarjamurhaaja ei toiminut yksin. Hänen teoriaansa ei uskonut kukaan, ennen kuin yksi kadonneista, Mikael Kohler-Frost ilmestyy kuin tyhjästä rautatiesillalle. Nuoreksi mieheksi varttunut Mikael puhuu olleensa Nukkumatin hallussa. Sehän tarkoittaa, etteivät Joonan rakkaimmat ole edelleenkään turvassa. Piileskelyn on jatkuttava. Toisaalta päätä nostaa mahdollisuus. Joona on ehtinyt jo hylätä toivon jälleennäkemisestä. Jos apuri saataisiin kiinni, olisivat Summa ja Lumi vapaita palaamaan maan pinnalle.

Totuuden Nukkumatista tietää vain suljetulle osastolle suljettu sadistinen Hannibal, anteeksi Jurek. Lipsahdus oli tahallinen, mutta perusteltu. Mielleyhtymälle ei mahda mitään. Väkisin ruotsalaisversio saa mielessäni Thomas Harrisin luomuksen kasvot. Jotta tutkijat pääsisivät Jurekin juttusille, on jonkun heistä soluttauduttava laitokseen yhdeksi psykopaateista. Samalla hän joutuu asettamaan itsensä suoraan hengenvaaraan. Alttiina on vähintäänkin vapaus ja mielenterveys.

Työryhmä Ahndorilin juonessa on jälleen kerran imua, joka koukuttaa, yllättää ja palkitsee. Luvut on pätkitty maksimissaan neljään sivuun, joten takakanteen voisi lisätä tekstin: soveltuu keskittymishäiriöisille. Onhan sekin keino saada kirjalle paksuutta. Pikku poikana tuhrasin isän kirjoihin tikku-ukkoja, kun löysin tekstin välistä aukkoja. Miksei niihin muka saisi piirtää?

Teoksessa on käytetty kaikkia tiedossa olevia draaman keinoja. Kirjailijapariskunta on laatinut reseptin, joka toimii kuin Ikean kalusteiden kokoamisohjeet. Ai silti on vaikea koota? Ei kannata harmitella. Ei kaikista ole menestyskirjailijoiksikaan.